Pelaakohan joku elämälläni jotain peliä? Nyt hän on kai häviämäisillään.

Nyt on jo toinen päivä, kun kyhjötän yksi asuntomme nurkissa. Puhelin pois päältä. Edes sinä et ovikelloa soittele. Et ottanut avaimia mukaan. Et varmaan tulekaan takaisin. Kaikki lupaavat, että sinä tulet vielä, mutta ei sinusta voi olla koskaan varma. Rakastan luonnettasi. Olet niin jääräpäinen. Koituuko se nyt kohtaloksemme? Kuihdun henkisesti joka hetki. Kohta minusta ei ole enää jäljellä mitään. En syö, en nuku. Ajattelen vain sinua.

Sanoin jotain, mitä minun ei olisi pitänyt. "Vihaisena ihminen sanoo asioita ilman mitään kontrollia", ei lohduta. Olin vihainen. SO WHAT! Sanoin sen kuitenkin ja SE oli virhe. Tiedän nyt, etten minä sitä oikeasti tarkoittanut, mutta ei voi siirtyä ajassa taaksepäin. Vaikka haluaisin.

Voiko nämä kaksi tarinaa enää palata samaan satukirjaan? Silloin, kun aloitin uuden luvun elämässäni, uskoin, etten voi koskaan rakastua. Ennen, kuin tunsin vielä kokonaan itseäni, en edes uskonut tällaiseen rakkauteen. En uskonut, että kahden pojan suhde voi kestää. Nyt uskon. Ja tahdon, että tämä kestäisi. Toivottavasti tämä vain vahvistaa. Myöskään "Se mikä ei tapa, vahvistaa" sanonta ei helpota. Koska tämä tappaa.